Juuri kun olen ollut toipumassa omasta paska elämästäni, lähipiirissä tapahtuu samanlaista. Mikä h*lvetti miehiä vaivaa? Ne pitäisi kaikki steriloida. Elämä on niin sieltä ja syvältä, keneen tässä enää voi luottaa? Luulin, että tällaista tapahtuu harvoin harvoille, mutta tuntuu tapahtuvan ympärillä enemmän kuin olisin edes halunnut uskoa. Haluaisin jaksaa tukea muita, mutta olen itsekin yhä ihan rikki..

Elämä nimittäin. Kun saa kantaa toisten tekojen seuraukset. Se, että mua kohtaa on tehty väärin, alkaa heijastua mun kaikille elämän alueille. Tää on yhtä v*tun h*elvettiä. Mä oon niin täynnä purkamatonta katkeruutta ja vihaa, että en jaksa mun elämää enää. Mä en oo oma itteni. Se alkaa näkyä joka paikassa. Töissä ja läheisten kanssa. Seksielämästä puhumattakaan. En koe enää olevani mitään, en minkään arvoinen. Jos nyt jostain tulisi joku, joka veisi pois tämän paskan keskeltä ja ottaisi syliin ja silittäisi päätä, niin olisin aika valmis antamaan periksi ja luovuttamaan.

Huomenna luultavimmin en enää ole. Sehän tässä niin kamalaa onkin. Tämä tunnemylläkkä ei lopu ikinä. Kun vaan löytäisi jonkin keinon purkaa ulos kaikki viha ja paha olo. Ja raivo. En ole ikinä elämässäni tuntenut näin hallitsematonta raivoa, kuin nyt tunnen tämän tilanteen osapuolia kohtaan. Tunnen olevani uhri, mutta saavani kantaa kaikki seuraukset. Muut ovat päässeet kuin koira veräjästä. Oma vika? Ehkä. Ei vaan ole ollut voimia toimia toisinkaan.

"Monesti sanoo rakkaus
Tarkoittamatta kuitenkaan
Eihän
se ollut tarkoitus
Mut asiat muuttaa muotoaan
Kiinni
tottumukseen ja tilanteeseen
Jonka oon hyväksynyt koska
Ei voimat riitä muuttaa" - Irina: Älä riko kaavaa -

On tämä sitten ihmeellinen prosessi. Juuri kun ehdin ajatella, että onpa mennyt monta viikkoa jo hienosti, se alkoi taas: alamäki. Muutaman yön olen nähnyt ihan kammottavia painajaisia ja pyörinyt hikisenä peittoni kanssa solmiutuneena. Päivät ovat kuluneet unen jättämissä tunnelmissa, v*tuttaa, ahdistaa, itkettää.

Eniten tällä hetkellä huolestuttaa se, että oma paha olo alkaa näkyä ulospäin liikaa, että sitä tulee purkaneeksi vääriin ihmisiin. Tuntuu, että on muuttunut niin ailahtelevaiseksi ettei osaa enää normaaliin tapaan kontrolloida itseään. Yhtäkkiä on iskenyt päälle taas järjetön pelko siitä, että mitä jos se tapahtuu taas. Ja mieletön raivo. Se on kaikkein hankalin tunne. En saa purettua sitä mitenkään. Seuraavaksi kamalinta on loukkaantuneisuus ja se paha mieli joka seuraa siitä ajatuksesta, että joku muukin tietää minkälainen minun mieheni on. Pyörittelen yksityiskohtia päässäni. Mitä he ovat tehneet, millainen mieheni on ollut hänelle, onko hän ollut samanlainen kuin minulle on aina. Tämä alkaa olla erittäin ahdistavaa.

Ulkona sentään pitkästä aikaa paistaa aurinko. Täytyy kai mennä vähän haukkaamaan happea. Tuntuu vaan, että heti kun nään jonkun tutun, alkaa itkettää. Tämä on ihan kamalaa. Lisäksi haluaisin yhä vääntää sen kolmannen osapuolen umpisolmuun. Se ihminen ei sijaitse minun arvoasteikollani kamalan korkealla. On niin ylpeä, ei minkäänlaisia katumuksen merkkejä, ei syyllisyyttä. Pelkkää ylpeyttä. Lisäksi on niin yksinkertainen, etten voi uskoa juuri hänen herättäneen mielenkiintoa minun miehessäni. No, eihän seksi älyä vaadi...

On vaan niin katkera olo, toivon, että tätä ei ikinä olisi tapahtunut. Ja vaikka olisikin, kolmas osapuoli olisi osannut antaa asian olla ajallaan. Mutta kun h*elvetissä ei. Kokee olevansa yhtä petetty. V*tut. Ehkä en menekään ulos, saatan olla vaarallinen. Taidan alkaa purkaa aggressioita mattojen tamppaamiseen. :)

Tämä on kyllä yksi h*lvetin tuskien taival. Olen kokeillut ihan kaikkia mahdollisia keinoja asian läpikäymiseen, mutta mistään ei tunnu olevan apua. Kohta täytyy varmaan perustaa joku petettyjen vertaistukiryhmä.. :) No, ikävä kyllä kohtalotovereita varmaan löytyisi liiankin paljon.

Tuntuu, että elämästä on nyt kadonnut ihan kaikki hohto. Olen aina ollut taipuvainen syysmasennukseen, mutta tänä syksynä kaikki on kyllä vielä sata kertaa vaikeampaa. Syysmasennus on sitten ovela riesa. Joka vuosi yritän ajatella positiivisia asioita ja että eihän nyt yksi vuodenaika voi ihan oikeasti vaikuttaa mielialaan. Ja sitten taas eräänä kauniina päivänä huomaan, että syksy on taas hiljalleen tehnyt tehtävänsä ja apatia painaa.

Mutta tänä vuona tässä on toki muutakin. Ristiriitaista informaatiota asian tiimoilta satelee nyt kummankin osapuolen, pettäjän ja kolmannen, taholta. En todellakaan tiedä kumpaako uskoa vai uskoako kumpaakaan. Kummatkin ovat valehdelleet rankalla kädellä ja kolmannella osapuolella on siihen omat motiivinsa - tahtoo miehen yhä itselleen. En silti todellakaan luota pettäjän sanaankaan tällä hetkellä. Tästä seuraa se, että elän aivan mielettömän järjettömässä epävarmuushelvetissä. Jos uskon kolmatta osapuolta ja teen sen perusteella jotain ratkaisuja, saattaa seurauksena olla se, että tuhoan korjaantumassa olevan ihmissuhteen valheisiin perustuen. Ellen usko kolmatta osapuolta ja hän puhuukin totta, jään elämään valheeseen. Tämä on oikeasti ihan hirveätä, ei tätä voi käsittää kuin saman kokenut.

En voi keskittyä mihinkään. Kaikki takkuaa. Ainoastaan kavereiden kanssa on välillä hauskaa ja voin olla hetken ajattelematta asiaa. Ja sitten oman kullan kainalossa. Joskus iltaisin haluan nukahtaa ja kuvitella, että mitään pahaa ei ole ikinä tapahtunut. Kuulostaa oudolta, että juuri siinä on hyvä olla, mutta niin se vaan on. Rakkaus on ihmeellinen voima, eikä aina hyvässä mielessä..

Ei kai pitäisi antaa anteeksi. Mutta taidan haluta. Haluan antaa toiselle mahdollisuuden, koska rakastan niin valtavasti enkä haluaisi menettää. Lisäksi tiedän monien vuosien kokemuksella, miten hyvää elämä yhdessä ihan oikeasti voi olla. Menneisyydessä tilanne on ollut meillä toisinkin päin. Useita vuosia sitten. Siitäkin on selvitty. Eikä sanonta "kerran pettää, aina pettää" päde ainakaan siihen tapaukseen. Minä olen ainakin todellakin läksyni oppinut, vaikka olinkin ihan lapsi vielä tuolloin. Ehkä juuri siksi niin silloin tapahtui. Ihmissuhteilla ei ollut vielä samaa merkitystä kuin nykyisin, suhtauduin typerästi asioihin, olin naiivi. Uskon siis, että muutkin voivat oppia teoistaan. Mutta enempää virheitä ei kyllä voi tulla. Sitten minun anteeksiantoni loppuu aivan siltä istumalta.

Jatkuvasti päällimmäisenä on kysymys, miksi? Juuri kun elämän piti olla todella mallillaan. Ehkä olen ollut vaan liian sokea näkemään, missä jamassa asiat todellisuudessa ovat olleet. Meillä ei ole keskusteluyhteys tainnut toimia hetkeen. Arki on vienyt liikaa energiaa. Niin ei saisi olla, mutta joskus niin vaan helposti käy. Ei ole muka aikaa. Sitä pitäisi vaan osata järjestää.

Tämä tunnemyllerrys syö kaikki voimat. Välillä kärsin unettomuudesta ja sitten taas nukkuisin vaikka vuorokauden putkeen unovelkoja pois. Tämän asian kanssa on lisäksi niin yksinäinen olo. Yleensä on aina ongelmatilanteissa ollut puoliso, jolle puhua. Tätä asiaa ei voi kuitenkaan nyt sattuneista syistä jakaa sille taholle. Kavereita en raaski jatkuvasti rasittaa tällä, vaikka ymmärrystä kyllä löytyy ihan ihailtavan paljon. Ystävien merkitys on entisestään korostunut tämän myötä. Todellisia ystäviä ei voi korvata mikään asia maan päällä. En vaan kuitenkaan haluaisi olla jatkuvasti murheineni muiden taakkana. Haluaisin löytää jonkinlaisen sisäisen rauhan ja edes tilapäisen tasapainon.Viime aikoina olen tuntenut enimmäkseen vihaa, joka on saanut outoja purkautumismuotoja. En ole kuvitellut voivani ikinä käyttäytyä niin idioottimaisesti. En taida olla enää oma itseni. S.O.S.

Näyttää siltä, että en osaa lähteä. Siis jään nykyiseen elämääni. Toivon, etten joudu kohtaamaan samoja yllätyksiä uudelleen. Voiko ihminen, joka on ollut vuosia niin rakas ja ihana, olla niin julma, että tekisi sen uudelleen? Kun ensin anelee itkien jäämään? Pilaisiko se ihminen mahdollisuutensa, jota on niin hartaasti halunnut? Eikö siitä koko h*elvetin pettämistouhusta ole mennyt jo viehätys, kun on jäänyt kiinni ja joutunut syvästi katumaan? Kärsinyt viikkoja omasta tyhmyydestään?

Tiedän, että olen nuori vielä. Silti pelottaa, että hukkaan elämääni ja aikaani turhaan. En ole nuori enää kauan. En halua tällaista elämää pitkän päälle. Elleivät asiat muutu, minun on pakko lähteä. Minä haluan tavallisen elämän. Haluan perheen ja elää normaalia perhe-elämää äitinä. Normaalilla tarkoitan tässä nyt sitä, että vanhemmat ovat yhdessä ja sitoutuneita molemmat samoihin asihoihin eikä tarvitse miettiä, missä toinen juoksee taas...