Näyttää siltä, että en osaa lähteä. Siis jään nykyiseen elämääni. Toivon, etten joudu kohtaamaan samoja yllätyksiä uudelleen. Voiko ihminen, joka on ollut vuosia niin rakas ja ihana, olla niin julma, että tekisi sen uudelleen? Kun ensin anelee itkien jäämään? Pilaisiko se ihminen mahdollisuutensa, jota on niin hartaasti halunnut? Eikö siitä koko h*elvetin pettämistouhusta ole mennyt jo viehätys, kun on jäänyt kiinni ja joutunut syvästi katumaan? Kärsinyt viikkoja omasta tyhmyydestään?

Tiedän, että olen nuori vielä. Silti pelottaa, että hukkaan elämääni ja aikaani turhaan. En ole nuori enää kauan. En halua tällaista elämää pitkän päälle. Elleivät asiat muutu, minun on pakko lähteä. Minä haluan tavallisen elämän. Haluan perheen ja elää normaalia perhe-elämää äitinä. Normaalilla tarkoitan tässä nyt sitä, että vanhemmat ovat yhdessä ja sitoutuneita molemmat samoihin asihoihin eikä tarvitse miettiä, missä toinen juoksee taas...