Tuntuu uskomattomalta, miten koko pienen ihmisen maailma voi romahtaa hetkessä ihan silmien edessä. Juuri silloin, kun kaiken piti elämässä olla hyvin. Juuri silloin, kun kaiken piti olla kuten olimme vuosia suunnitelleet. Sitten tulee tieto kuin salama kirkkaalta taivaalta: toisella onkin ollut joku toinen.

Tuntuu pahemmalta kuin koskaan ikinä mikään tajuta yhtäkkiä se, että elämä on perustunut valheeseen. Kaikelta katoaa pohja. Menneeltä, nykyhetkeltä, tulevalta. Kuinka kauan toinen on valehdellut? Miksi? Miten se on voinut? Miten se on voinut katsoa silmiin ja sanoa rakastavansa, kun on kuitenkin tiennyt totuuden? Miten se on voinut nukkua joka yö saman peiton alla ja rakastella tietäen, että olisi jotain, josta pitäisi kertoa?

Kaikki tulevaisuuden suunnitelmat on rakennettu yhdessä. Koko elämä siihen asti on rakennettu yhdessä. Kaikki siitä eteenpäin on mietitty ja suunniteltu tarkalleen. Asunto, lapset, lasten nimet. Ei tietenkään mitään voi varmaksi koskaan tietää, mutta ne haaveet on rakennettu yhdessä. Sitten, yhdessä yössä, tullaankin risteykseen, jossa tämän kaiken olemassa olo on vaakalaudalla. Ratkaisun avaimet ovat toisaalta omissa, toisaalta toisen käsissä.

Siitä, kun tieto tuli, on kulunut viikkoja. Tuskien ja kyynelten täyttämiä viikkoja. Ruokahalusta ja yöunista ei ole ollut tietoakaan. Keskittyminen töissä ja joka paikassa on mahdotonta. Asiaa on puitu ja vatvottu edes takaisin. Tunteet kulkevat vuoristorataa, jossa ovat mukana pettymys, suru, tuska, ahdistus, viha, loukatuksi tuleminen, menettämisen pelko, rakkaus, hätä, välittäminen kaikesta huolimatta. Ne kaikki vuorottelevat erilaisina yhdistelminä uudelleen ja uudelleen, ennalta arvaamatta. Ainoa selkeä ajatus kaiken keskellä on se, että rakkaus on ihmeellinen voima. Se on jotain kerta kaikkisen käsittämätöntä. Se menee aina ohi kaikista muista tuntemuksista ja hallitsee tilannetta. Vaimentaa järkevän ajattelun liiankin helposti.

Toinen selkeä ajatus on se, miksi joku haluaa alkaa toiseksi naiseksi? Miksi joku haluaa tietoisesti tuhota toisten liiton? Mitä sillä luulee itselleen saavuttavansa? Onko itsessä muka jotakin niin paljon parempaa, että voi ajatella, että ei se mies minua pettäisi? Eikö ymmärrä, että vaikka suhde loppuisi ja saisi toivotun lopputuloksen eli toisen naisen miehen itselleen, ei sellaiselta pohjalta voi rakentaa pitkää ja kestävää suhdetta? Kun pettämisen jälkeen tulee ero, pettäjä yleensä vasta eron hetkellä tajuaa tekonsa ja sen, mitä on menettämässä. Jos tuolloin joku toinen kumppani surun keskellä kiinnostaa, on kyse yleensä ainoastaan laastaroinnista. Kun omat haavat ovat parantuneet, voi lähteä jatkamaan elämää muualle. Miksi kukaan haluaa alkaa toiselle vaan laastarisuhteeksi? Ja ennen kaikkea, miksi rikkoa toisten elämä? Itsekkyyttä? Tyhmyyttä? Naiviutta? Vai niitä kaikkia yhdessä?

Mene ja tiedä.