Tuli mieleen Tehosekoittimen biisi "Aamun tunteina kanssas valvon, vaikka toisen rintaa vasten sydämesi sykkii..."

Niinpä. Tässä samalla paikalla olen istunut ja kaivannut oman kullan kainaloon niin usein niin autuaan tietämättömänä kaikesta pahasta, mitä sillä aikaa on tapahtunut. Merkkejä ei ole osannut lukea mistään. On tullut viestejä, että olisitpa vieressä, on ikävä. Eikä lähettäjä ole ollut edes omassa sängyssämme. Milloin elämästä tuli näin vilpillistä? Olenko liian sinisilmäinen? Tyhmä? Toisaalta, ei kai ole tyhmää luottaa toiseen, se on hyvän parisuhteen edellytys. Onneksi pääsen kohta kotiin ja nukkumaan, väsymys alkaa olla nyt sitä luokkaa, että asiat todella alkavat paisua vielä suuremmiksi. Tällä hetkellä tunnen taas vaan pettymystä ja surua, tunnen itseni niin pieneksi, niin helvetin pieneksi.