On tämä sitten ihmeellinen prosessi. Juuri kun ehdin ajatella, että onpa mennyt monta viikkoa jo hienosti, se alkoi taas: alamäki. Muutaman yön olen nähnyt ihan kammottavia painajaisia ja pyörinyt hikisenä peittoni kanssa solmiutuneena. Päivät ovat kuluneet unen jättämissä tunnelmissa, v*tuttaa, ahdistaa, itkettää.

Eniten tällä hetkellä huolestuttaa se, että oma paha olo alkaa näkyä ulospäin liikaa, että sitä tulee purkaneeksi vääriin ihmisiin. Tuntuu, että on muuttunut niin ailahtelevaiseksi ettei osaa enää normaaliin tapaan kontrolloida itseään. Yhtäkkiä on iskenyt päälle taas järjetön pelko siitä, että mitä jos se tapahtuu taas. Ja mieletön raivo. Se on kaikkein hankalin tunne. En saa purettua sitä mitenkään. Seuraavaksi kamalinta on loukkaantuneisuus ja se paha mieli joka seuraa siitä ajatuksesta, että joku muukin tietää minkälainen minun mieheni on. Pyörittelen yksityiskohtia päässäni. Mitä he ovat tehneet, millainen mieheni on ollut hänelle, onko hän ollut samanlainen kuin minulle on aina. Tämä alkaa olla erittäin ahdistavaa.

Ulkona sentään pitkästä aikaa paistaa aurinko. Täytyy kai mennä vähän haukkaamaan happea. Tuntuu vaan, että heti kun nään jonkun tutun, alkaa itkettää. Tämä on ihan kamalaa. Lisäksi haluaisin yhä vääntää sen kolmannen osapuolen umpisolmuun. Se ihminen ei sijaitse minun arvoasteikollani kamalan korkealla. On niin ylpeä, ei minkäänlaisia katumuksen merkkejä, ei syyllisyyttä. Pelkkää ylpeyttä. Lisäksi on niin yksinkertainen, etten voi uskoa juuri hänen herättäneen mielenkiintoa minun miehessäni. No, eihän seksi älyä vaadi...

On vaan niin katkera olo, toivon, että tätä ei ikinä olisi tapahtunut. Ja vaikka olisikin, kolmas osapuoli olisi osannut antaa asian olla ajallaan. Mutta kun h*elvetissä ei. Kokee olevansa yhtä petetty. V*tut. Ehkä en menekään ulos, saatan olla vaarallinen. Taidan alkaa purkaa aggressioita mattojen tamppaamiseen. :)